Time to say goodbye

Maanantaina 10.05 lähtee lento kohti rovaniemeä. Tuntuu vieläki tosi surrealistiselta että lähen täältä. Tää on ollu mun elämää viimiset 100 päivää, ja ihan kohta on paluu omaan arkeen. Varmasti jonkulaista sopeutumisvaikeutta on (ainaki opiskelun suhteen), oon ollu opiskelematta käytännössä ollenkaan viimiset puolvuotta ja keskiviikkona alkais 9 koodin jakso.

Vaikka en oo ikinä elämässä kokenu aikasemmin niin hetkittäistä yksinäisyyttä ko täällä, vaikka oon itkenyt yksin metropysäkillä kun kaikki tuntu kaatuvan päälle, vaikka mukaan mahtui moniakin aamuja kun ei yksinkertasesti ois jaksanut nousta aamulla sängystä, vaikka alussa parikertaa piilouduin vessaan välitunniksi ko en tienny mihin voisin mennä etten ois täysin yksin, vaikka perheen kanssa on ollu enemmän ja vähemmän ongelmia, voisin siltikki sanoa että tää on ollu mun elämän tähänastisesti paras kokemus. Mua alussa nauratti miten kaikki sanoo tota miten vaihto-oppiluus on ollu "elämän paras kokemus", mutta silti tää on ollu ihan huikeeta. On tähän aikaan mahtunu paaljon hyviäki kokemuksia. Oon nauranu nii etten saa enää happea, oon tuntenu kuuluvani joukkoon, oon tutustunu uusiin ihmisiin, oon kokenu niiiin paljon onnistumisen fiiliksiä, oon oppinu kieltä, oon tanssinu jalat kipeäksi, oon palellu kavereitten kanssa pihalla ko ollaan missattu bahn, oon antanu tekohengitystä muovinukeille, oon kuunnellu ihmisoikeuksia saksaksi ja ennnekaikkea oon eläny ja nauttinu. 105 päivää sitten tulin täysin randomina ja melkeinpä kielitaidottomana täysin vieraaseen perheenseen, ja oon siitä rakentanu itelle elämän, vapaa-ajan tekemistä, kavereita ja kielitaidon, on se musta ainaki jo aikamoinen saavtutus. Ennenku tulin tänne, ajattelin että vaihto-oppiluus on ihan helppohomma ja tulee olemaan kokoajan kivaa. Joo'o, kaikkea muuta. Mutta mikä ei tapa, vahvistaa. Sen näkee oikeesti vasta suomessa mitä täällä on oppinu ja mitä jäi käteen. Oon ainaki oppinu arvostaan suomea ihan erilailla, ennen olin varma että joo muutan isona pysyvästi ulkomaille. Kyllä mä (toivottavasti) varmaan pariki vuotta opiskelen/reissaan ympäri maailmaa, mutta silti koen (ainaki tällähetkellä..) että suomi on mulle se oikea paikka. Okei ei ehkä ihan rovaniemi, mutta helsinki on ihan varteenotettava vaihtoehto tulevalle elämälle. Mutta onneks tässä on vielä parivuotta miettiä mitä sitä oikeesti tekee, eikä sitä kyllä tarvi tietää sen jälkeenkään vielä. Oon varmasti saanu tästä enemmän irti mitä vielä tajuankaan.

Mulla tulee eniten ikävä täällä olevia ihmisiä. Eilen oli tosi haikee fiilis koko päivän, vähintäänki siinävaiheessa ko piti hyvästellä illalla pojat. Joo'o tänää näkee vielä osaa kavereista ja huomenna tyttöjen kaa leffaan. Suomessa kuitenki tiiän näkeväni kaikki kaverit ja pääsen sinne aina takasin, mutta toisin täältä. Ei mitään varmuutta että tuunko ikinä näkemään näitä kaikkia ihmisiä täältä, ja en ainakaan tuu elämään tätä samaa elämää. Alustavasti oon jo suunnitellu tulevani tänne pääsiäislomalla vajaaksi viikoksi ko näillä on samalla kevätloma, mutta ei se oo sama. Oon silti tosi onnellinen siitä että oon ylipäätänsä saanu täältä sellasia kavereita joihin piän yhteyttä vielä tän syksynki jälkeen. Ystävistä eripuolella maailmaa ei oo ikinä mitään haittaa.

Apua, mä en oikeestikkaan käsitä että ihan kohta oon jo takasin sweet rovaniemi. Tätä vaihtoa oli ootettu niiiiin kauan, siitä on jo yli vuosi ko lähetin hakupaperit, ja nyt se on ohi. Liiian absurdia, onneks kuitenkaa ei tarvi matkustaa yksin, 12 tuntia matkustamista yksin vois käyä vähän yksinäiseksi. Kyllä, hannover-rovaniemi väli vie 12 tuntia, kahen vaihon kanssa. Huomenna voijaan vähän alkaa jo katrin kanssa sulattelemaan tätä koko saksajuttua. Nyt vois vielä nauttia viimisen päivän saksasta, ja pakata loppuun ja huomenna oikeastikkin paluu arkeen. Huiii, pelottaa.
(kuvat weheartit.com)